the camera behind the camera / day one

Päivä numero yksi. Päivä numero nolla. Päivä numero kahdeksantuhatta viisisataa kolmekymmentä ja yksi. Päivä, joka on mikä tahansa. Koska tahansa. Päivä, päivän ilta, jolloin tulisi saavuttaa jokin askel kohti irtautumista. Mikä askel? Kuinka ottaa askelia kohti omaa elämäänsä?

Tyydyn istumaan pihalla ja juomaan kaljaa. Toistaiseksi tämä asetelma miellyttää minua; teen sitä samaa, mistä olen aina kaikkia kansalaisjärjestöjä kritisoinut - pelkkää puhetta ilman tekoja. Joku hajottaa viinipullon, yritän padota valkoviinivirtaa etten kastelisi persettäni. Tässäkö tämä nyt on?

Olen vellonut tässä tilassa kuukausia. Yrittänyt päättää, haluanko elää elämäni yhteiskuntaa hyödyttäen työnteon avulla, virastoissa, ruokakaupoissa, mopin varressa. Tienaten rahaa ”paskaduuneissa”. Kiipeämällä työyhteisön portaita ylemmäs ja ylemmäs luovuttamalla yhä enemmän aikaani jonkin organisaation käyttöön.

Toistaiseksi olen päätynyt lopputulokseen ”ei”. En halua tehdä työtä, josta saa vain rahaa. Olisin saanut puhelinmyyntihommia. Soitellut päivät pitkät ihmisille huutaen puhelimeen ”Osta osta osta osta -” kunnes joku olisi sanonut: ”Vittu en osta!”. En minäkään ostaisi. Ensimmäisenä työpäivänä jätin menemättä paikalle. Eivät soitelleet perään.

Kyse ei ole siitä, että kieltäytyisin koko työn käsitteestä kokonaan. Minulla on jo kutsumusammatti. Siitä nyt vaan ei saa sitä sileää setelinippua kerran kuussa. Ei se ole minun vikani. Vai onko?
Note to self: tässä aihe, jota käsitellä myöhemmin.

Eilen kävelin läheisen marketin kylmäkaapille. Otin paketin juustoa käteeni. Pitelin sitä hetken siinä, lämpenemässä kämmenellä, mietin, mitä olen tekemässä. Kenen tämä juusto on. Kenelle tästä maksan. Ja miksi maksaisin. Kävelin ulos juusto kädessäni. Kukaan ei pysäyttänyt, kukaan ei juossut perään.

Tänään lapoin tavaraa laukkuuni yhdessä supermarketissa. Avasin laukun. Pistin tavaraa sisään. Kassajonossa korttini ei kelvannut kahden kaljan ostamiseen. Luovutin. Kävelin ulos kassi täynnä tavaraa.
Kukaan ei pysäyttänyt. Kukaan ei juossut perään.

Näinkö helppoa se on?

Tämä oli ensimmäinen missio. Vieraannuttaa itsensä varastamisen pelosta. Irrottaa itsensä siitä, mitä sinulle on lapsena opetettu. ”Älä ota toisen omaa.” Tätä asiaa täytyy ajatella. Mikä on myymälävarkaan filosofia, miksi hän tekee niin kuin tekee? Miksi hän ottaa oletetusti toiselle kuuluvaa? Ja kuka tämän ”varastamani” objektin omistaja on? Kenelle nämä usean tahon tuottamat tuotteet kuuluvat?

Murran kasvatuksen ja yhteiskunnan rakentamia rajoja. Murran omia mukavuusrajojani. Yritän tulla paremmaksi ihmiseksi, paremmaksi niiden määreiden mukaan, joita itse itselleni luon.

Nämä kirjoitukset sisältävät yleisen pohdiskelun lisäksi tehtäviä. Asioita, joiden koen rajoittavan tätä tietä, jota tutkin, ja niiden purkamista sekä tutkiskelua. Miksi on näin. Miksi tunnen näin. Kuinka tähän päädyttiin, ja mitä voin tehdä näiden asioiden aiheuttamien ajattelumallien korjaamiseksi. Kuinka voin korjata itseni. Vahingolliset, muilta opitut tapani. Ymmärtää, kuka olen, mistä tulen, ja mitä haluan.

Seuraavana missiona on anteeksianto.