Vapaa tila. Vuokratta eläminen. Kuluitta eläminen. Kuluttamatta eläminen.
Berliiniin ja Kööpenhaminaan suuntautunut ekskursio paljasti pelkoni oikeaksi. Mikään edellä mainituista tavoista elää ei ole mahdoton, vaan pikemminkin niin mahdollinen, että se pelottaa. Kun on pitänyt unelmaansa utopiana, ja pääsee omin käsin kokemaan, omin silmin näkemään unelmiensa tulleen todeksi muiden käsissä, rationaalinen puoli ihmisessä säikähtää. Ja häpeää. Häpeää sitä, että on kuvitellut, ettei moinen olisi mahdollista; ettei olisi mahdollista elää elämäänsä omien sääntöjensä mukaan.
Mikään ei ole niin mahdotonta kuin silkka mahdottomuus.
Suomessa on vaikeaa. Ennaltaopitut rutiinit palaavat, samat naamat, samat seinät, sama kalja kädessä, viikonpäivät menettävät merkityksensä negatiivisella tavalla, mikään ei merkitse, kukaan ei merkitse, ei hätkähdytä. Yritän nähdä ympäristöni uudella tavalla, nähdä syksyn puiden punassa, illalla ilmassa on pakkasen tuntu, sormenpäitä kipristelee kaljakauppaan kävellessä. Kansaneläkelaitos muistaa minua kirjeellä ja 18 eurolla, lempisarjat odottavat katsomistaan ja huomaan, etten halua elää näin.
Totta kai vinetän minkä kerkeän, juon kaljaa lääkkeeksi tylsistymiseen, tylsistyn entistä enemmän.
Se, mitä olen tässä matkan ja kodin väliajassa eläessäni ymmärtänyt; minä olen ainoa, joka voi tehdä omasta elinpiiristäni mielekkään. Ainoa ongelma on, että kokonaisen elinpiirin muuttamiseen ei pysty yksin, ellei sitten halua erakoitua täysin. Viimein ymmärrän sosiaalitilan merkityksen. Haluan paikan, johon voin mennä notkumaan vaikka täysin rahattomana, paikan, jossa tiedän tapaavani uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja, paikan, joka ei ole koti, vaan koti kodin ulkopuolella.
Haluan paikan, jossa olen vapaa itsestäni; haluan vapaan tilan.
Ja jos sitä en saa, se täytyy omin käsin ottaa.
perjantai 25. syyskuuta 2009
Pakotettu kollektiivisuus ja vapaan tilan paradoksi: säännöstöjen soveltaminen anarkistisessa kollektiivissa pt. I
Vapaan tilan on tarkoitus olla vapaa. Tämä on lähtökohtainen oletus missä tahansa anarkistissävytteisessä taloprojektissa, valtauksessa tai sosiaalikeskuksessa.
Vapaan tilan käsite on ongelmallinen jo siltä osin, että ”vapaus” on subjektiivinen käsite.
Usein kollektiiveissa hyödynnetään ns. ennaltasovittua vapautta; vapautta, jonka säännöt sopivat kaikille. Tämä antaa vapaudelle ja kontrollille välimuodon; neuvotellun, kollektiivisen vapauden, joka palvelee käyttäjiään rajoittamisen sijaan.
Yleisesti ottaen näiden yhteisten sääntöjen, ns. talolakien tarkoituksena on edistää tilan käyttäjien hyvinvointia. Yleisimpiä ovat syrjintää ja seksismiä koskevat kiellot, joilla taataan tilan tasa-arvoisuus sekä luottamuksellinen, vapaa ilmapiiri. Koska varsinkin suuremmissa taloprojekteissa varsinaisten asukkaiden ja vieraiden vaihtuvuus on suurta, säännöillä taataan myös uusien asukkaiden sopeutuminen kollektiiviin. Toisaalta varsinkin seksismin käsite on labiili; se, mikä toiselle on seksismiä, on toiselle hurttia huumoria. Sosiaalisia käyttäytymistapoja siis vaaditaan näennäisistä säännöistä huolimatta.
Yleisten, fyysistä ja henkistä koskemattomuutta koskevien sääntöjen lisäksi kollektiivi usein sopii ns. toissijaisista säännöistä. Toissijaiset säännöt vaihtelevat laajalti valtauksesta / projektista riippuen. Yleensä näillä säännöillä rajoitetaan huumausaineiden käyttöä, graffitien maalaamista ja sisätiloissa tupakointia. Hupaisaa sinäänsä, että juuri nämä toissijaiset säännöt aiheuttavat talokokouksissa suurinta kalabaliikkia.
Vapaan tilan hallitseminen yhteisten sääntöjen avulla on kaksiteräinen miekka. Samalla, kun niillä taataan tilan käyttäjien turvallisuus sekä edistetään kollektiivisuuden tunnetta, ne voivat myös rajoittaa yksilönvapautta näennäisesti vapaassa, kaikille kuuluvassa tilassa. Raja yksilönvapauden rajoittamisen ja kollektiivisen sopimuksen välillä on häälyvä. On myös harkittava, toimitaanko tilassa nimenomaan kollektiivina, vai samansuuntaisen päämäärän omaavina yksilöinä. Esimerkiksi asumistarkoitukseen vallatut tilat ovat ennen kaikkea individuaalien hallinnoimia, ns. osakuntia; yhteisiä tiloja määrittävät yhteiset sopimukset, mutta yksilön hallinnoima asumistila on yksilön itsensä määrittämien sääntöjen alainen. Sosiaalikeskukset puolestaan vaativat kollektiivin määrittämiä yhteisiä sääntöjä toimiakseen nimenomaan tasa-arvoisina, turvallisina tapaamis- ja harrastuskeskuksina.
Kollektiivisuuden käsite itsessään kalskahtaa kummalliselta individualismin määrittämässä yhteiskunnassa. Yhteen hiileen puhaltamisen sijaan meidät opetetaan puhaltaan omaan, yhteen hiileen. Mielenkiintoinen puoli kollektiivisuudessa on myös sen karsiminen sekä sen uudelleenopettaminen lapsuudessa. Jokainen muiden lasten kanssa leikkinyt voi aikuisiällä huomata kuuluneensa kollektiiviin; leikin säännöistä, ulottuvuuksista ja tiloista sovitaan yhdessä. Luonnollisen kollektiivisen käyttäytymisen karsiminen aloitetaan jo esikoulussa, jolloin lapsia aletaan arvioida yksilöllisten kykyjensä mukaan. Tässä vaiheessa lapsessa herää kilpailuvietti, jota kannustetaan auktoriteettitaholta; läpi peruskoulun lapsen arvoa mitataan auktoriteettitahon antamilla arvosanoilla. Tämä saa lapsen tavoittelemaan entistä korkeampia arvosanoja, joilla saa sekä lisää arvostusta että lisää paineita arvostuksen ylläpitoon.
Kollektiivisuuden karsimisen aikana lasta opetetaan toimimaan ryhmässä. Myös ryhmätyöskentelystä, joka lapselle oli ennen koulumaailmaan astumista maailman luonnollisin asia, saa arvosanan. Auktoriteetti arvottaa sen, kuinka hyvin lapsi kykenee työskentelemään toisten kanssa, vaikka samaan aikaan yksilöllisyyteen, kilpailuviettien herättämiseen ja suorituskeskeisyyteen kannustetaan. Omalla tavallaan tällainen opetustapa on yhteiskunnalle hyödyllinen ja tavoiltaan jopa ovela; ryhmätyöskentelystä tehdään pakkopullaa arvottamisen avulla. Tällaisen opetusmetodin ansiosta myöhemmällä iällä lapsen on erittäin vaikea erottaa todellista kollektiivisuutta ja ryhmätyöskentelyn pakotetta toisistaan; termien ymmärtämisen ja erottamisen sijaan on helpompi siirtyä suoraan puhtaasti individualistiseen käytösmalliin, joka puolestaan tukee kaikkia yhteiskunnan yksilölle asettamia odotuksia.
Tämän huomion valossa anarkismille leimallinen kollektiivisuus saattaa herättää pelon tunteita ihmisissä, jotka eivät aatteeseen ole sen kummemmin tutustuneet. Yhteiskunnassa, joka rohkaisee yksilöitä katsomaan vain oman etunsa perään ryhmittymä, joka valvoo sekä yhteistä että yksilön etua on anarkistinen jo pelkän ajatuksen tasolla.
Vapaan tilan käsite on ongelmallinen jo siltä osin, että ”vapaus” on subjektiivinen käsite.
Usein kollektiiveissa hyödynnetään ns. ennaltasovittua vapautta; vapautta, jonka säännöt sopivat kaikille. Tämä antaa vapaudelle ja kontrollille välimuodon; neuvotellun, kollektiivisen vapauden, joka palvelee käyttäjiään rajoittamisen sijaan.
Yleisesti ottaen näiden yhteisten sääntöjen, ns. talolakien tarkoituksena on edistää tilan käyttäjien hyvinvointia. Yleisimpiä ovat syrjintää ja seksismiä koskevat kiellot, joilla taataan tilan tasa-arvoisuus sekä luottamuksellinen, vapaa ilmapiiri. Koska varsinkin suuremmissa taloprojekteissa varsinaisten asukkaiden ja vieraiden vaihtuvuus on suurta, säännöillä taataan myös uusien asukkaiden sopeutuminen kollektiiviin. Toisaalta varsinkin seksismin käsite on labiili; se, mikä toiselle on seksismiä, on toiselle hurttia huumoria. Sosiaalisia käyttäytymistapoja siis vaaditaan näennäisistä säännöistä huolimatta.
Yleisten, fyysistä ja henkistä koskemattomuutta koskevien sääntöjen lisäksi kollektiivi usein sopii ns. toissijaisista säännöistä. Toissijaiset säännöt vaihtelevat laajalti valtauksesta / projektista riippuen. Yleensä näillä säännöillä rajoitetaan huumausaineiden käyttöä, graffitien maalaamista ja sisätiloissa tupakointia. Hupaisaa sinäänsä, että juuri nämä toissijaiset säännöt aiheuttavat talokokouksissa suurinta kalabaliikkia.
Vapaan tilan hallitseminen yhteisten sääntöjen avulla on kaksiteräinen miekka. Samalla, kun niillä taataan tilan käyttäjien turvallisuus sekä edistetään kollektiivisuuden tunnetta, ne voivat myös rajoittaa yksilönvapautta näennäisesti vapaassa, kaikille kuuluvassa tilassa. Raja yksilönvapauden rajoittamisen ja kollektiivisen sopimuksen välillä on häälyvä. On myös harkittava, toimitaanko tilassa nimenomaan kollektiivina, vai samansuuntaisen päämäärän omaavina yksilöinä. Esimerkiksi asumistarkoitukseen vallatut tilat ovat ennen kaikkea individuaalien hallinnoimia, ns. osakuntia; yhteisiä tiloja määrittävät yhteiset sopimukset, mutta yksilön hallinnoima asumistila on yksilön itsensä määrittämien sääntöjen alainen. Sosiaalikeskukset puolestaan vaativat kollektiivin määrittämiä yhteisiä sääntöjä toimiakseen nimenomaan tasa-arvoisina, turvallisina tapaamis- ja harrastuskeskuksina.
Kollektiivisuuden käsite itsessään kalskahtaa kummalliselta individualismin määrittämässä yhteiskunnassa. Yhteen hiileen puhaltamisen sijaan meidät opetetaan puhaltaan omaan, yhteen hiileen. Mielenkiintoinen puoli kollektiivisuudessa on myös sen karsiminen sekä sen uudelleenopettaminen lapsuudessa. Jokainen muiden lasten kanssa leikkinyt voi aikuisiällä huomata kuuluneensa kollektiiviin; leikin säännöistä, ulottuvuuksista ja tiloista sovitaan yhdessä. Luonnollisen kollektiivisen käyttäytymisen karsiminen aloitetaan jo esikoulussa, jolloin lapsia aletaan arvioida yksilöllisten kykyjensä mukaan. Tässä vaiheessa lapsessa herää kilpailuvietti, jota kannustetaan auktoriteettitaholta; läpi peruskoulun lapsen arvoa mitataan auktoriteettitahon antamilla arvosanoilla. Tämä saa lapsen tavoittelemaan entistä korkeampia arvosanoja, joilla saa sekä lisää arvostusta että lisää paineita arvostuksen ylläpitoon.
Kollektiivisuuden karsimisen aikana lasta opetetaan toimimaan ryhmässä. Myös ryhmätyöskentelystä, joka lapselle oli ennen koulumaailmaan astumista maailman luonnollisin asia, saa arvosanan. Auktoriteetti arvottaa sen, kuinka hyvin lapsi kykenee työskentelemään toisten kanssa, vaikka samaan aikaan yksilöllisyyteen, kilpailuviettien herättämiseen ja suorituskeskeisyyteen kannustetaan. Omalla tavallaan tällainen opetustapa on yhteiskunnalle hyödyllinen ja tavoiltaan jopa ovela; ryhmätyöskentelystä tehdään pakkopullaa arvottamisen avulla. Tällaisen opetusmetodin ansiosta myöhemmällä iällä lapsen on erittäin vaikea erottaa todellista kollektiivisuutta ja ryhmätyöskentelyn pakotetta toisistaan; termien ymmärtämisen ja erottamisen sijaan on helpompi siirtyä suoraan puhtaasti individualistiseen käytösmalliin, joka puolestaan tukee kaikkia yhteiskunnan yksilölle asettamia odotuksia.
Tämän huomion valossa anarkismille leimallinen kollektiivisuus saattaa herättää pelon tunteita ihmisissä, jotka eivät aatteeseen ole sen kummemmin tutustuneet. Yhteiskunnassa, joka rohkaisee yksilöitä katsomaan vain oman etunsa perään ryhmittymä, joka valvoo sekä yhteistä että yksilön etua on anarkistinen jo pelkän ajatuksen tasolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)