Vapaa tila. Vuokratta eläminen. Kuluitta eläminen. Kuluttamatta eläminen.
Berliiniin ja Kööpenhaminaan suuntautunut ekskursio paljasti pelkoni oikeaksi. Mikään edellä mainituista tavoista elää ei ole mahdoton, vaan pikemminkin niin mahdollinen, että se pelottaa. Kun on pitänyt unelmaansa utopiana, ja pääsee omin käsin kokemaan, omin silmin näkemään unelmiensa tulleen todeksi muiden käsissä, rationaalinen puoli ihmisessä säikähtää. Ja häpeää. Häpeää sitä, että on kuvitellut, ettei moinen olisi mahdollista; ettei olisi mahdollista elää elämäänsä omien sääntöjensä mukaan.
Mikään ei ole niin mahdotonta kuin silkka mahdottomuus.
Suomessa on vaikeaa. Ennaltaopitut rutiinit palaavat, samat naamat, samat seinät, sama kalja kädessä, viikonpäivät menettävät merkityksensä negatiivisella tavalla, mikään ei merkitse, kukaan ei merkitse, ei hätkähdytä. Yritän nähdä ympäristöni uudella tavalla, nähdä syksyn puiden punassa, illalla ilmassa on pakkasen tuntu, sormenpäitä kipristelee kaljakauppaan kävellessä. Kansaneläkelaitos muistaa minua kirjeellä ja 18 eurolla, lempisarjat odottavat katsomistaan ja huomaan, etten halua elää näin.
Totta kai vinetän minkä kerkeän, juon kaljaa lääkkeeksi tylsistymiseen, tylsistyn entistä enemmän.
Se, mitä olen tässä matkan ja kodin väliajassa eläessäni ymmärtänyt; minä olen ainoa, joka voi tehdä omasta elinpiiristäni mielekkään. Ainoa ongelma on, että kokonaisen elinpiirin muuttamiseen ei pysty yksin, ellei sitten halua erakoitua täysin. Viimein ymmärrän sosiaalitilan merkityksen. Haluan paikan, johon voin mennä notkumaan vaikka täysin rahattomana, paikan, jossa tiedän tapaavani uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja, paikan, joka ei ole koti, vaan koti kodin ulkopuolella.
Haluan paikan, jossa olen vapaa itsestäni; haluan vapaan tilan.
Ja jos sitä en saa, se täytyy omin käsin ottaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti