ἀπōκάλυψις, Ἐρατώ

resistance is existence and all that jazz

2009-09-25T10:53:00.000-07:00

Vapaa tila. Vuokratta eläminen. Kuluitta eläminen. Kuluttamatta eläminen.

Berliiniin ja Kööpenhaminaan suuntautunut ekskursio paljasti pelkoni oikeaksi. Mikään edellä mainituista tavoista elää ei ole mahdoton, vaan pikemminkin niin mahdollinen, että se pelottaa. Kun on pitänyt unelmaansa utopiana, ja pääsee omin käsin kokemaan, omin silmin näkemään unelmiensa tulleen todeksi muiden käsissä, rationaalinen puoli ihmisessä säikähtää. Ja häpeää. Häpeää sitä, että on kuvitellut, ettei moinen olisi mahdollista; ettei olisi mahdollista elää elämäänsä omien sääntöjensä mukaan.
Mikään ei ole niin mahdotonta kuin silkka mahdottomuus.

Suomessa on vaikeaa. Ennaltaopitut rutiinit palaavat, samat naamat, samat seinät, sama kalja kädessä, viikonpäivät menettävät merkityksensä negatiivisella tavalla, mikään ei merkitse, kukaan ei merkitse, ei hätkähdytä. Yritän nähdä ympäristöni uudella tavalla, nähdä syksyn puiden punassa, illalla ilmassa on pakkasen tuntu, sormenpäitä kipristelee kaljakauppaan kävellessä. Kansaneläkelaitos muistaa minua kirjeellä ja 18 eurolla, lempisarjat odottavat katsomistaan ja huomaan, etten halua elää näin.

Totta kai vinetän minkä kerkeän, juon kaljaa lääkkeeksi tylsistymiseen, tylsistyn entistä enemmän.

Se, mitä olen tässä matkan ja kodin väliajassa eläessäni ymmärtänyt; minä olen ainoa, joka voi tehdä omasta elinpiiristäni mielekkään. Ainoa ongelma on, että kokonaisen elinpiirin muuttamiseen ei pysty yksin, ellei sitten halua erakoitua täysin. Viimein ymmärrän sosiaalitilan merkityksen. Haluan paikan, johon voin mennä notkumaan vaikka täysin rahattomana, paikan, jossa tiedän tapaavani uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja, paikan, joka ei ole koti, vaan koti kodin ulkopuolella.

Haluan paikan, jossa olen vapaa itsestäni; haluan vapaan tilan.

Ja jos sitä en saa, se täytyy omin käsin ottaa.

Pakotettu kollektiivisuus ja vapaan tilan paradoksi: säännöstöjen soveltaminen anarkistisessa kollektiivissa pt. I

2009-09-25T07:47:00.000-07:00

Vapaan tilan on tarkoitus olla vapaa. Tämä on lähtökohtainen oletus missä tahansa anarkistissävytteisessä taloprojektissa, valtauksessa tai sosiaalikeskuksessa.
Vapaan tilan käsite on ongelmallinen jo siltä osin, että ”vapaus” on subjektiivinen käsite.
Usein kollektiiveissa hyödynnetään ns. ennaltasovittua vapautta; vapautta, jonka säännöt sopivat kaikille. Tämä antaa vapaudelle ja kontrollille välimuodon; neuvotellun, kollektiivisen vapauden, joka palvelee käyttäjiään rajoittamisen sijaan.

Yleisesti ottaen näiden yhteisten sääntöjen, ns. talolakien tarkoituksena on edistää tilan käyttäjien hyvinvointia. Yleisimpiä ovat syrjintää ja seksismiä koskevat kiellot, joilla taataan tilan tasa-arvoisuus sekä luottamuksellinen, vapaa ilmapiiri. Koska varsinkin suuremmissa taloprojekteissa varsinaisten asukkaiden ja vieraiden vaihtuvuus on suurta, säännöillä taataan myös uusien asukkaiden sopeutuminen kollektiiviin. Toisaalta varsinkin seksismin käsite on labiili; se, mikä toiselle on seksismiä, on toiselle hurttia huumoria. Sosiaalisia käyttäytymistapoja siis vaaditaan näennäisistä säännöistä huolimatta.

Yleisten, fyysistä ja henkistä koskemattomuutta koskevien sääntöjen lisäksi kollektiivi usein sopii ns. toissijaisista säännöistä. Toissijaiset säännöt vaihtelevat laajalti valtauksesta / projektista riippuen. Yleensä näillä säännöillä rajoitetaan huumausaineiden käyttöä, graffitien maalaamista ja sisätiloissa tupakointia. Hupaisaa sinäänsä, että juuri nämä toissijaiset säännöt aiheuttavat talokokouksissa suurinta kalabaliikkia.

Vapaan tilan hallitseminen yhteisten sääntöjen avulla on kaksiteräinen miekka. Samalla, kun niillä taataan tilan käyttäjien turvallisuus sekä edistetään kollektiivisuuden tunnetta, ne voivat myös rajoittaa yksilönvapautta näennäisesti vapaassa, kaikille kuuluvassa tilassa. Raja yksilönvapauden rajoittamisen ja kollektiivisen sopimuksen välillä on häälyvä. On myös harkittava, toimitaanko tilassa nimenomaan kollektiivina, vai samansuuntaisen päämäärän omaavina yksilöinä. Esimerkiksi asumistarkoitukseen vallatut tilat ovat ennen kaikkea individuaalien hallinnoimia, ns. osakuntia; yhteisiä tiloja määrittävät yhteiset sopimukset, mutta yksilön hallinnoima asumistila on yksilön itsensä määrittämien sääntöjen alainen. Sosiaalikeskukset puolestaan vaativat kollektiivin määrittämiä yhteisiä sääntöjä toimiakseen nimenomaan tasa-arvoisina, turvallisina tapaamis- ja harrastuskeskuksina.

Kollektiivisuuden käsite itsessään kalskahtaa kummalliselta individualismin määrittämässä yhteiskunnassa. Yhteen hiileen puhaltamisen sijaan meidät opetetaan puhaltaan omaan, yhteen hiileen. Mielenkiintoinen puoli kollektiivisuudessa on myös sen karsiminen sekä sen uudelleenopettaminen lapsuudessa. Jokainen muiden lasten kanssa leikkinyt voi aikuisiällä huomata kuuluneensa kollektiiviin; leikin säännöistä, ulottuvuuksista ja tiloista sovitaan yhdessä. Luonnollisen kollektiivisen käyttäytymisen karsiminen aloitetaan jo esikoulussa, jolloin lapsia aletaan arvioida yksilöllisten kykyjensä mukaan. Tässä vaiheessa lapsessa herää kilpailuvietti, jota kannustetaan auktoriteettitaholta; läpi peruskoulun lapsen arvoa mitataan auktoriteettitahon antamilla arvosanoilla. Tämä saa lapsen tavoittelemaan entistä korkeampia arvosanoja, joilla saa sekä lisää arvostusta että lisää paineita arvostuksen ylläpitoon.

Kollektiivisuuden karsimisen aikana lasta opetetaan toimimaan ryhmässä. Myös ryhmätyöskentelystä, joka lapselle oli ennen koulumaailmaan astumista maailman luonnollisin asia, saa arvosanan. Auktoriteetti arvottaa sen, kuinka hyvin lapsi kykenee työskentelemään toisten kanssa, vaikka samaan aikaan yksilöllisyyteen, kilpailuviettien herättämiseen ja suorituskeskeisyyteen kannustetaan. Omalla tavallaan tällainen opetustapa on yhteiskunnalle hyödyllinen ja tavoiltaan jopa ovela; ryhmätyöskentelystä tehdään pakkopullaa arvottamisen avulla. Tällaisen opetusmetodin ansiosta myöhemmällä iällä lapsen on erittäin vaikea erottaa todellista kollektiivisuutta ja ryhmätyöskentelyn pakotetta toisistaan; termien ymmärtämisen ja erottamisen sijaan on helpompi siirtyä suoraan puhtaasti individualistiseen käytösmalliin, joka puolestaan tukee kaikkia yhteiskunnan yksilölle asettamia odotuksia.

Tämän huomion valossa anarkismille leimallinen kollektiivisuus saattaa herättää pelon tunteita ihmisissä, jotka eivät aatteeseen ole sen kummemmin tutustuneet. Yhteiskunnassa, joka rohkaisee yksilöitä katsomaan vain oman etunsa perään ryhmittymä, joka valvoo sekä yhteistä että yksilön etua on anarkistinen jo pelkän ajatuksen tasolla.

tänään luin kirjan

2009-07-16T13:23:00.000-07:00

En ollut laiska tai saamaton.
Tiesin, että oli monia helpompia ja turvallisempia tapoja hankkia elantonsa,
mutta ne olivat toisten tapoja, ihmisten, joita en edes halunnut tuntea
tai ymmärtää. En kutsunut heitä junteiksi tai urpoiksi sen takia, että he
olivat erilaisia ja tekivät töitä elantonsa eteen. He edustivat yhteiskuntaa.
Yhteiskunta edusti lakia, järjestystä, kuria, rangaistusta. Yhteiskunta oli kone,
jonka tarkoitus oli jauhaa minut kappaleiksi. Yhteiskunta oli vihollinen.
Yhteiskunnan ja minun välissä oli korkea muuri, kenties itse pystyttämäni sellainen-
en ollut varma. En kuitenkaan aikonut kiipiä muurin yli ja liittyä vihollisen
joukkoihin vain siksi, että minua oli kohdannut muutama huonon onnen isku.

-Jack Black : You can't win, 1926

lyhyt kuvaelma sosiaalietuuksien hyväksikäytöstä

2009-07-14T14:57:00.000-07:00

Jokirannassa tuulee. Olen 25 minuuttia etuajassa tapaamisestani sosiaalityöntekijän kanssa.

Jos henkilökohtaiset käsitykseni maailmasta pitäisi tiivistää, voisi sanoa, että olen 2000-luvun nuoren aikuisen prototyyppi, "kaikkimullehetinyt"-sukupolven mallikappale.
Älykkääksi tituleerattu ihminen, jonka ei ole koskaan tarvinnut tehdä töitä päämääriensä saavuttamisen eteen. Ajelehtija.
Ja tähän asti olen suhtautunut koko elämänfilosofiaani samalla tavalla kuin kaikkeen todellisesta elämästä irralliseen; haluan muuttaa kaiken sormia näpsäyttämällä.
Kun näin ei (tietenkään) tapahdu, turhaudun, ja suuntaan energiani hetkeksi johonkin
toiseen projektiin.
Digitaalisen vallankumouksen lapsena minulta puuttuu pitkäjänteisyyttä.
Yritän soveltaa "divide et impera"-tekniikkaa asioihin, jotka vaatisivat pikemminkin sisäistämistä ja soveltamista.

Rannan miehet sihauttavat oluttölkkejään. Liikenteen humina sekoittuu lokkien huutoon. Urbaani ympäristö.. "on se jännä".

Ystävällinen vahtimestari ohjasi minut kolmanteen kerrokseen. Sosiaalitoimiston
käytävällä on hiljaista. Olen edelleen 10 minuuttia etuajassa.

Suurimman ristiriidan suhteessani valtion käsitteeseen aiheuttaa nimenomaan sosiaaliturva. Rahalliset etuudet, joita surutta otan vastaan.

Yleinen, ja vieläpä pätevä argumentti aihetta koskien on
"Kuinka sä voit ottaa rahaa valtiolta, jota vastaan sä taistelet?"
Monet HC-anarkistit eivät otakaan. Toistaiseksi en kuitenkaan varsinaisesti
taistele siinä mielessä, jossa sanaa tässä yhteydessä käytetään.
Ja jos taistelenkin, en taistele valtiota vastaan; taistelen itsemääräämisoikeudesta.
On totta, että sosiaalietuuksien vastaanottamisesta seuraa tiettyjä "velvotteita",
jotka rajoittavat yksilönvapautta yleisesti hyväksytyin keinoin.
"Ilmoittaudu työttömäksi työnhakijaksi. Kerro oleskelustasi muulla paikkakunnalla ja / tai ulkomailla. Raportoi etuuksien käytöstä tiliotteiden muodossa. Sinulla tulee olla voimassaoleva suomalainen osoite."

Näistä etuuksista näennäisesti riippuvaisen yhteiskunnan jäsenen on itse
määritettävä, kuinka kirjaimellisesti hän näitä velvotteita haluaa noudattaa,
kuinka suuren voiman niiden takana olevalle kasvottomalle taholle hän haluaa antaa.

Minä olen päättänyt olla antamatta mitään vastinetta esivallan vaatimuksille.
Minä elän teidän rahoittamassanne yhteiskunnassa, minä elän onnellisena teidän
rahoillanne. Vituttaako? Niin minuakin. Jokaisessa lähiössä, jokaisen mielenterveystoimiston odotustilassa, jokaisessa kassajonossa, jokaisessa bussissa minua vituttaa ajatus siitä, että ihmisiä voidaan arvottaa heidän syntyperänsä, heikkouksiensa, rahallisen tilanteensa perusteella. Olen kyllästynyt pyytelemään anteeksi alisuoriutumistani teidän silmienne alla.

Olen, kuka olen; teen, mitä haluan.
Ja teidän yhteiskuntarakenteenne sisällä
minä tulen kukoistamaan.

the camera behind the camera / day one

2009-07-08T10:30:00.001-07:00

Päivä numero yksi. Päivä numero nolla. Päivä numero kahdeksantuhatta viisisataa kolmekymmentä ja yksi. Päivä, joka on mikä tahansa. Koska tahansa. Päivä, päivän ilta, jolloin tulisi saavuttaa jokin askel kohti irtautumista. Mikä askel? Kuinka ottaa askelia kohti omaa elämäänsä?

Tyydyn istumaan pihalla ja juomaan kaljaa. Toistaiseksi tämä asetelma miellyttää minua; teen sitä samaa, mistä olen aina kaikkia kansalaisjärjestöjä kritisoinut - pelkkää puhetta ilman tekoja. Joku hajottaa viinipullon, yritän padota valkoviinivirtaa etten kastelisi persettäni. Tässäkö tämä nyt on?

Olen vellonut tässä tilassa kuukausia. Yrittänyt päättää, haluanko elää elämäni yhteiskuntaa hyödyttäen työnteon avulla, virastoissa, ruokakaupoissa, mopin varressa. Tienaten rahaa ”paskaduuneissa”. Kiipeämällä työyhteisön portaita ylemmäs ja ylemmäs luovuttamalla yhä enemmän aikaani jonkin organisaation käyttöön.

Toistaiseksi olen päätynyt lopputulokseen ”ei”. En halua tehdä työtä, josta saa vain rahaa. Olisin saanut puhelinmyyntihommia. Soitellut päivät pitkät ihmisille huutaen puhelimeen ”Osta osta osta osta -” kunnes joku olisi sanonut: ”Vittu en osta!”. En minäkään ostaisi. Ensimmäisenä työpäivänä jätin menemättä paikalle. Eivät soitelleet perään.

Kyse ei ole siitä, että kieltäytyisin koko työn käsitteestä kokonaan. Minulla on jo kutsumusammatti. Siitä nyt vaan ei saa sitä sileää setelinippua kerran kuussa. Ei se ole minun vikani. Vai onko?
Note to self: tässä aihe, jota käsitellä myöhemmin.

Eilen kävelin läheisen marketin kylmäkaapille. Otin paketin juustoa käteeni. Pitelin sitä hetken siinä, lämpenemässä kämmenellä, mietin, mitä olen tekemässä. Kenen tämä juusto on. Kenelle tästä maksan. Ja miksi maksaisin. Kävelin ulos juusto kädessäni. Kukaan ei pysäyttänyt, kukaan ei juossut perään.

Tänään lapoin tavaraa laukkuuni yhdessä supermarketissa. Avasin laukun. Pistin tavaraa sisään. Kassajonossa korttini ei kelvannut kahden kaljan ostamiseen. Luovutin. Kävelin ulos kassi täynnä tavaraa.
Kukaan ei pysäyttänyt. Kukaan ei juossut perään.

Näinkö helppoa se on?

Tämä oli ensimmäinen missio. Vieraannuttaa itsensä varastamisen pelosta. Irrottaa itsensä siitä, mitä sinulle on lapsena opetettu. ”Älä ota toisen omaa.” Tätä asiaa täytyy ajatella. Mikä on myymälävarkaan filosofia, miksi hän tekee niin kuin tekee? Miksi hän ottaa oletetusti toiselle kuuluvaa? Ja kuka tämän ”varastamani” objektin omistaja on? Kenelle nämä usean tahon tuottamat tuotteet kuuluvat?

Murran kasvatuksen ja yhteiskunnan rakentamia rajoja. Murran omia mukavuusrajojani. Yritän tulla paremmaksi ihmiseksi, paremmaksi niiden määreiden mukaan, joita itse itselleni luon.

Nämä kirjoitukset sisältävät yleisen pohdiskelun lisäksi tehtäviä. Asioita, joiden koen rajoittavan tätä tietä, jota tutkin, ja niiden purkamista sekä tutkiskelua. Miksi on näin. Miksi tunnen näin. Kuinka tähän päädyttiin, ja mitä voin tehdä näiden asioiden aiheuttamien ajattelumallien korjaamiseksi. Kuinka voin korjata itseni. Vahingolliset, muilta opitut tapani. Ymmärtää, kuka olen, mistä tulen, ja mitä haluan.

Seuraavana missiona on anteeksianto.

the lifting of the veil

2009-07-08T08:45:00.000-07:00

Kuinka usein olet haaveillut vapaudesta? Kuinka usein olet kuvitellut maailman, jossa sellainen vapaus olisi mahdollista? Kuinka usein olet havahtunut toivottumuuden tunteeseen - kuinka usein olet todennut sen utopiaksi?

Anarkismi. Tähän hetkeen yhdistettynä sanalla on vastenmielinen kalskahdus. Kaikki anarkismi on valtavirran, kansan, silmissä vastenmielistä, turhaa rimpuilua niin kauan, kunnes saadaan tuloksia. Kunnes kaadetaan hallitus. Kunnes saadaan itsehallinto sorron alla eläneelle maakunnalle. Kunnes suorasta toiminnasta seuraa suoraa hyötyä. Kunnes anarkistisista liikkeistä tulee Historiaa. Ranskan vastarintaliike, Pariisin mellakat, Göteborg, bolshevikki-vallankumous, Lepakon valtaus, Kemijärvi, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Anarkismi hyväksytään teoriana, liikkeenä vasta, kun se voidaan yhdistää lähimenneisyyteen. Tässä hetkessä anarkismi tarkoittaa sosiaalipummien leikkiaatetta, jonka varjolla kupata työtätekevän kansan verorahoja; valtion vihollisten juonitteluja, mellakoiden lietsomista, väkivaltaa, polttopulloja ja likaisia vaatteita.

Alkujaan anarkismilla viitataan demokratian normista poikkeavaan poliittiseen ideologiaan, joka ei nojaa valtion käsitteeseen, vaan pyrkii kumoamaan sen, hajauttamaan vallanjakoa kansan käsiin byrokraattien ja ministerinsalkkuja hamuavien herraskaisten sijaan. Alkujaan sana juontuu kreikan sanasta ”anarkhos”; ”arkhos” tarkoittaa esivaltaa, ja etuliite ”an” kumoaa käsitteen perusmerkityksen. Ehkä parempi termi käytettäväksi olisi kansalaisaktivismi, tai kansalaistottelemattomuus. Näissäkin termeissä käy ilmi ajatus yhtenäisestä kansasta, joka on yleisajatukseltaan valtion alainen; ollaan tottelemattomia, koska jokin taho on määrittänyt käskyt, joita voi noudattaa tai olla noudattamatta. Ei, nämäkään termit eivät kelpaa: allekirjoittaneen ambitiot aihetta koskien eivät millään tavalla edes sivua valtion käsitettä; valtio on itsessään todistanut oman absurditeettinsa, ja kaikessa irrallisuudessaan onnistunut kumoamaan olemassaolonsa kirjoittajan henkilökohtaisessa kuplassa, jota myös todellisuudeksi sanotaan.

Erään suomenkielisen anarkismin substantiivin, hallituksettomuuden perusperiaate on jo siis hanskassa. Kuinka voisin edes olettaa hallituksen olevan kunnianarvoisa, ylempi taho, kun henkilökohtainen vaikuttaminen omaan elämään hallituksen kautta jää muutamaan äänestyskertaan neljän vuoden välein? On ylipäätään järjetöntä ajatella, että 200 ihmistä voisi apujoukkoineen, sihteereineen ynnä muine statisteineen olla niin vahva ja viisas, että heillä olisi oikeus päättää siitä, miten sinä tai minä elämme. Minun elämäni on minun ja vain minun, ja kieltäydyn visusti antamasta päätösvaltaa siitä milleen taholle, oli kyse sitten poliisista, eduskunnasta, sossun tädistä tai sukulaisesta.

Joten, mitä tässä oikeen haetaan takaa? Anarkismi sellaisenaan ei kelpaa, musta blokki aiheuttaa toistaiseksi pelon ja ihastuksen sekaisia tunteita, perinteinen poliittinen vaikuttaminen on vain pelaamista sen systeemin säännöillä, jonka kanssa ei halua mitään tekemistä, mutta jokin termi on löydettävä. Me ihmiset rakastamme lokeroita, koko elämämme etsimme sitä oikealta tuntuvaa leimaa, jonka voimme otsaamme lyödä. Sen jälkeen meidän ei enää tarvitse olla ”vain ihmisiä”, meistä tulee Persoonia; olemme ”Taidegraafikkoja”, ”Botanisteja”, ”Bibliofiileja”, ”Runoilijoita”, ”Kokoomusnuoria”, saamme tittelin, jonka taakse voimme piiloutua pahalta maailmalta. Usein nämä tittelit viittavat kyseenomaisen henkilön harrastuksiin tai ammattiin. Kun kysytään, ”Kuka sie oot?”, vastataan etunimellä ja tittelillä. Jos leiman tunnustusta ei kuulu, kysytään, ”Mitä sie teet?”, jolloin syntyy pakonomainen tarve keksiä itselleen titteli, keksiä itselleen oikeutus olla olemassa. Koska olen supermarketin kassalla töissä, olen. Koska olen muusikko, olen. Koska teen jotain yleishyödyllistä, olen. Yhtä lailla myös seksuaalisuuden monimuotoisuuden verbaaliset lokerot sopivat titteleiksi. Olen homo, hetero, bi-seksuaali, fetisisti, tuomittu pedofiili. Olen kaikkea itsestäni ulkoistettua, olen, mitä teen tai olen tehnyt. Harvoin olemme ensiksi ihmisiä, ja sekin on rodullinen tunnustus. Olemme eläimiä? Villipetoja? Energiaa? Sieluja? Olemassaolonsa päällimmäisten ilmaisujen priorisointi on helvetin vaikeaa, erityisesti henkilöille, jotka yrittävät nähdä nimien, titteleiden ja ihmisyyden verhojen taakse.

Joten, muodollisuuksien vuoksi, sanotaan, että tavoittelen haltuunottoa. Rakkauden, taiteen, tieteen, tilan, seksuaalisuuden, ravinnon, katujen, kaupungin, puistojen, maailman, ystävyyssuhteiden, poliittisten suuntaumusten, elämänfilosofian, ajattelun, hapen, sanan, nautinnon, elämän, ja kaiken muun merkityksellisen totaalista, utopiaa lähentelevää, silti realistista haltuunottoa. Haluan löytää intohimon elämään, ottaa haltuun oman elämäni ja kaikki sitä koskevat käsitteet ja tapahtumat, ottaa ne takaisin omiin käsiini. Irtisanoutua muiden asettamista laeista, pakonomaisesta rahan ja maineen tavoittelusta, pakotetusta sukupuolimallista kirjoittaakseni omat lakini, tehdäkseni omat tavoitteeni, löytääkseni tavan rakastaa ilman patriarkaalista, heteroseksuaalista ihmissuhdemallia.

Kuulostaa ihan vitun hipiltä, eikö? ”Tahdot olla vapaa, mutta vapaus on vain suuri vankila..”

Ja vapauden käsitettä tulee varmasti syväluodattua tämän suuren seikkailun aikana. Mutta tehdään nyt kuitenkin selväksi muutama asia.

Ei, en ole telaketjufeministi enkä homoseksuaali, ja hän, ken näitä termejä mielessään pyörittelee, lienee pienimunainen, alempaa keskiluokkaa edustava katkeroitunut ukonrähjä. Vaikka seksuaalisuutta, sen toteuttamista ja kahlehtimista tulee käsiteltyä normista irtautuvalla tavalla, ei tarkoita, että mielelläni lakoaisin mihinkään termistöistä rakennettuun friikkiverkkoon. Toisaalta, missä poikkeavuus sijaitsee, ellei muiden mielissä.. Ja kunnes toisin todistetaan, olen se naapurin pikkupoika, jota viereisen rapun setä haluaisi kosketella vääristä paikoista.
Ei, en ole se kusipää, joka rikkoi lähikauppasi ikkunan. Minullakin on lähikauppa, ja kauppojen ikkunoiden rikkominen on toistaiseksi mielestäni suhteellisen tyhjänpäiväistä toimintaa, ellei se sitten toimi yleisen turhautumisen purkukanavana, jolloin kaupan ikkuna on parempi vaihtoehto kuin ”se takkutukkainen poika, joka tilasi kasvishampurilaisen grillijonossa”.
Tämä ei ole kollektiiviseen toimintaan tukeutuva tutkimusmatka. Kun kyse on henkilökohtaisen valtansa löytämisestä, kollektiivisuus on pikemminkin rajoittavaa kuin kannustavaa. Kollektiivisuus on hyvin suuri osa anarkismia, mutta minähän en tavoittelekaan anarkistisen elämänfilosofian hyväksymistä, vaan haltuunottoa. En vaadi keneltäkään yhtään mitään, mutta jos jollekin oudolle seikkailulle saa vapaaehtoista seuraa luotettujen ihmisten seasta, en toki yhtään vastusta.
En halua vallankumousta; haluan pyyhkiä pakotetun vallan jäljet itsestäni.
En myöskään ole kettutyttö. EVR tehköön mitä lystää, allekirjoittaneen mielestä ”kettujen vapautus on kettujen itsensä työ”. Olen tiedonjanon harjalla ratsastava misantrooppi, joka välittää enemmän ihmisoikeuksista kuin siitä, kärsiikö rotta laboratiossa.
Ei, minua ei vittujakaan kiinnosta kirjoituksissa ilmenevät typot, rakenteelliset virheet tai mikään muukaan julkaisutoimintaan tai pilkunnussimiseen liittyvä. Tämä on dokumentaatio elämästä, kuten esivalta sen käsittää, ja siitä, mitä tapahtuu, kun käsitteistä pyristellään vapaiksi. Jos haluaa nokkelaa ja älykästä keskustelua anarkistisesta teoriasta, voi painua takaisin sinne, mistä tulikin, tai luultavasti jollekin toiselle sivustolle. Tämä kaikki on ihmisen kokemaa, ihmisen ajatuksia yhteiskunnassa, jossa henkilönvapautta ei ole. Inhimillisen näkökulman unohtaneet, omassa aatteessaan vellovat fundamentalistit voivat hypätä pois kyydistä jo tässä vaiheessa. Sama pätee akateemiseen ajatteluun jumahtaneisiin, henkisiin harmaapartoihin, kukkahattutäihin ja idiotismin merkkipaaluja selässään kantaviin seipään nielleisiin suolapatsaisiin ynnä muihin, joita henkilön kasvamisen tavoittelu häiritsee.

Lopuksi kerrottakoon, että kyseessä on oletetusti satunnaisen henkilön kehityskertomus taistelussa nimeltä ”Elämä”. Tarkoitus ei ole tulla suuremmaksi, vaan tulla siksi ihmiseksi, joksi kukin haluaa tulla. Kasvaa isoksi itsensä sisällä, löytää omat ihanteensa, rakentaa koti itseensä ja valloittaa se maailma, joka kunkin subjektin kuplan sisällä sijaitsee.

Varoituksen sana esivallalle omiin tarkoituksiin vapaasti suomennettuna eräästä lähteestä:

Kaikki näihin merkintöihin kirjatut tapahtumat ovat puhtaasti fiktiivisiä, joten mitään merkinnöissä ilmenevää ei voi käyttää todisteina syytteiden kasaamiseen, yleiseen rottailuun tai palavien ihastusten kehittämiseen. Kaikki juonittelu, oletetusti tehtyjen rikosten kuvaukset ja yhteiskuntarakennetta tai poliitikkoja kohtaan osoitetut vihamieliset lauselmat ovat tarjolla vain ja ainoastaan informatiiviseen tarkoitukseen. Ketään ei lietsota yhtään mihinkään. Kirjoittajia ei voida pitää vastuullisina sanoistaan, koska kirjoittajaa ei ole; vapaan elämän historioitsija on meissä kaikissa. Joten slurkit, stevarit, kansalaispoliisit ja kiihkoilijat voivat lopettaa lukemisen tähän. Te muut, miettikää maailmaa, jossa mitään tästä edeltävästä hevonpaskasta ei tarvitsisi edes sanoa. Mitä tässä sitten lukisi?